2. helmikuuta 2014

Älä herätä nukkuvaa karhua

Lähes poikkeuksetta kaikki VUJ-ihmiset nukkuvat erittäin sikeästi ja liian aikaisesta heräämisestä seuraa jos ei nyt aina kiukku, niin ainakin lähes koko päivän kestävä tokkuraisuus, jota Minttu tuossa jo kuvailikin kaikkien VUJ-ihmisten tuntemaksi Zombie-moodiksi. Miten VUJ-ihmisen sitten voi saada hereille? Vastaus voi olla ettei aina välttämättä mitenkään, mutta joitakin keinoja siihen on. Toisilla on kolme mahdollisimman kovalla äänellä soivaa herätyskelloa, onpa yksi meistä herännyt siihen kun on tuollaisella setillä varustautuneena herännyt vasta siihen kun talkkari ja poliisi ovat tulleet makuuhuoneeseen.

Minä pystyn helposti deletoimaan koko herätyksen kännykästä, täydessä unessa. Itse muistan vaikeita aamuheräämisiä siitä saakka kun yleensä muistan mitään. Voi sitä poloista, jonka piti yrittää tulla minua herättämään, sai kyllä melkoisen mörököllin kimppuunsa! Oma heräämisstrategianani lapsuudessani kotona (minulla oli viisivuotiaasta saakka sadun ilkeä äitipuoli, joka osasi olla todella häijy ja välttääkseni sen tein ihan kaiken mitä voin) oli sellainen, että heti kun/jos kuulin herätyskellon soivan pomppasin ylös sängystä välittömästi. Tämä oli ainoa keino päästä ylös. Muistan 12-vuotiaana ajatelleeni jo, että saan pian varmaan sydänkohtauksen jos jatkan näin. Aamut koulussa menivät kuin sumussa. Herääminen tapahtui puolenpäivän jälkeen, jos silloinkaan. Kuten Minttu, pärjäsin koulussa hyvin hyvän muistini ansiosta.

Ensimmäinen oma asuntoni oli juuri valmistuvassa kerrostalossa, jossa remppamiehet juoksivat miltei joka päivä tekemässä korjaustöitä. Minä nukuin kuin tukki, paitsi kerran, jolloin ei ollut kiva herätä kun sängyn vieressä oli ihan tuntematon ihminen. Poikaystäväni ovat onneksi olleet hyvin ymmärtäväisiä tämän minun pikku poikkeamani suhteen. Ensimmäinen vain naureskeli kun lähetti minut tokkuraisena niille aamuluennoille, joille kykenin heräämään (eikö hän ollut yhtään huolissaan siitä, että lähdin matkaan fillarilla!!!?) ja toinen vain sanoi et sä nyt oot vain tuollainen talviunilta herätetty karhu.

Tiettyyn rajaan saakka ihminen voi elää vastaan omaa kehoaan. Minulle ’pakollinen pysähdys’ tuli 2006, kun unirytmi lähti totaalisesti lapasesta. Ei sillä, että se olisi aikaisemminkaan ollut mitenkään normaali, mutta tuolloin se pirstoutui ihan mahdottomaksi. Tuolloin lähdin todenteolla hakemaan apua, joka ei sitten ollutkaan ihan oven takana. Nyt vasta olen löytänyt hyvän lääkärin ja rytmini on kohtuullinen, riippuu tietty kenen silmistä katsoo J. Nyt keväällä sekin alkaa heittää häränpyllyä ja hieman jännittää miten selviydyn uusien opintojeni pakollisista harjoitteluista kun en vieläkään pysty nousemaan aikaisin kahta päivää pidempään, jos sitäkään. Tulevaisuus huolettaa myös, mistä löydän unirytmiini sopivan ammatin. Ja näin vähän vanhempana palautuminen yhdestä aikaisesta aamusta vaatii kaksi pitkään nukuttua yötä, tai jopa pidempään. Mutta ehkä niitä karhuvoimia löytyy vielä jostain, niin ainakin toivon.

Salla Zombie-moodissa

1 kommentti:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista